"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."
"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi, vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen hedelmiä."
Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta, mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista, tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä. Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa, kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde — ei, tähän et sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti. Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja valitti hätäänsä.
"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi tämä.
"En ole saanut paikkaa."
"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja näppärä."
"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."
"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"
Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa, puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"
"Rusthollari Selanderin."