"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha! No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."
Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä. Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa luota hakemaan tavaroitansa.
Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää. Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia, vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä mistään semmoisesta.
Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa sormus oli.
Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä. Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:
"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?"
Isäntä käänsihe äkkiä ympäri. "Mitä tarkoitat?"
"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa", vastasi Eva.
Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi, että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.
"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin jollen… jollen… minä tule onnettomaksi ihmiseksi."