Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta… aivan mahdotonta… minä olen kihlattu… sehän oli vaan… sehän oli vaan, petossana… sinä ymmärrät…"
"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne", sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."
Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani — kaksi viikkoa sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi… niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."
Eva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.
Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni, ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."
Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti: "Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette. Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani takaisin."
"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi naida rosvoa."
Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani", mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen. Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?
Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"
Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."