"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla varovaisia."
Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen, nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään. Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman häpiää meille."
Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi, ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.
Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä, nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.
Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella, oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta, ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle, hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa, ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli kysymys mitä hän ottaisi eteensä.
"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."
"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen tämän pikkuraukan kanssa?"
"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun aamulla menen torille."
Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa. Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa, mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket, joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse, olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen kanssansa:
"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona."