Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti uskoa ja ajatella.
Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.
Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla silmillä: "Kerro… tunnusta heti, kirottu…"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi vaimo, "olenhan minä sinun äitisi!"
Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja äänetönnä.
"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu, tuomittu olento… eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen perästä… kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi kuoleman jälkeen… olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä… köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu kaikesta… Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha, kastamaton etkä missään vielä kirjoissa… silloin tuli kiusaaja… ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen… Sitte riensin pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Alina… synnin lapsi on hän… Mutta hänet otettiin Isoontaloon… Se oli kyllä onni… mutta omantunnontuskat kalvoi minua hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki oli hyvin… mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat entiselleen ja ajattelin… kenties olisin voinut tehdä työtä pojan edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan, en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte… että te… voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut… se kävi niin sukkelaan… ja minä olin niin kipeä… kyllä olisin lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä se oli… ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.
Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.
"Pyydä papin tulemaan luokseni", kuiskasi sairas vihdoin.
Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti: "joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.
Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."