"Ei!"

"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?"

Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla. "En voi kertoa mitään… voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän on mennyt… kenties ei hän tule koskaan takaisin… äitini, äitini, äitini!"

Isontalon emäntä riensi tupaan — hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti: "älkää kysykö minulta — en kumminkaan voi vastata — antakaa minun mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties — kenties tulee Ananias takaisin."

Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa, eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän: "Ilola! Ei — Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."

Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi. Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa. Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri, toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me olemme rikkaita."

"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon. Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.

Kutsumaton vieras.

Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset, suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia. Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.

Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja tuijoittivat pimeyteen.