"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.
Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen, suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.
"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet tuo esiin mitä parasta talossa on."
Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta, kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.
"Onko tässä kaikki?" kiljui vieras hirveällä äänellä.
"On", vastasi pienokainen hiljaa.
Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.
"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä meillä on mahtuu tähän tupaan."
Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"
"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden", vastasi lapsi yksinkertaisesti.