"Oletteko sitte niin köyhiä?"
"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee työtä."
"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut. Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä metsää?"
"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on kaatunut maahan."
"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki rauhattomalla katsannolla.
"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät."
Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän katkeraan itkuun.
"Mikä nyt on?" kysyi vanki.
"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."
Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"