"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.
"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."
"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä olen vakuutettu."
Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: "en enää varasta, vaikka kuolisinkin!" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin… niin… ei hänen koskaan tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!" Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."
Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.
Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus, luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä, ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme. Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin: "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä ja hyvääteleviä kuin kesäsade.
Seppä Kummallinen.
Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika, Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta, jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.
"No, eläähän se", sanoi muudan.
"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."