"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?"
"Minä sen nyt vaan tiedän", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.
* * * * *
Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi poika:
"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi en kumminkaan koskaan tule."
"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?" kysyi isä vihoissaan.
"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja — ja piirustaa, niin luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."
"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."
Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa tippuessa alas hänen työllensä.
Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja valitti pojan vastahakoisuutta.