"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"
"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta…"
"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."
"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän määrätty räätäliksi…"
"Määrätty?!…"
"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi — vaikka he kyllä olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."
"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat lautamiehessä neulomassa."
Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli korttiansa pöydällä.
"Se on nyt niinkuin se on…" sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on musta mies tiellä sille asialle… voi käydä… mutta… mutta… huu, niin… niinkuin sanoin… jotakin on tiellä… Onko teillä täällä hänen vanhoja paitojansa?"
"On, tässä on yksi."