Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää, mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä. Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan. Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin. Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin tai lapioon.
Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."
Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä. Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa. Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin. Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla Helsingissä ja tulla joksikin."
Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin kaupungeissakin on tapana pitää."
Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua, ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen." Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.
Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle pojan."
Johannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.
"Niin niin", pitkitti Kupparitiina, "tule vaan katsomaan häntä."
Johannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää saunaan.
Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria, mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.