Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia, lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.
Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa! Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.
Ei! — Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.
Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta, mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen kanssansa.
Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.
Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota hänen juuri piti raudoittaa.
"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en perästä.
Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä, mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja, joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.
"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän kivakasti.
Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."