Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa, seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä nokisella paidallansa.
"Sinäkö näitä olet piirrellyt?" kysyi isä liikutetulla äänellä.
"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä pestä pois niitä."
"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?"
"Olen."
Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle ylös. "Sinäkö se siis oletkin? — Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en antanut pois aarretta."
Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.
* * * * *
Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.
Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja vanhemmillensa ja sisaruksillensa.