Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän, kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. Köyhinkin palvelija on saanut leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä.
Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli "kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu lopullisesti hyväksi.
Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen. Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.
Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi. Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta sinne pikkuseen saunakammariin.
"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta ja melua."
"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä? Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä on hän yksin."
"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä aina vähän väliä."
Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen, mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.
"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka vaikea on sitä uskoa."
Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka; et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."