Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen puhumaan hänen rokonarvistaan."
Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.
Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän, harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka oli juuri lähellä.
Naapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen kanssansa.
Yht'äkkiä sanoi Antti: "oletko jo puhunut isällesi?"
"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida
Anna-Liisan."
"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan."
"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun pitäisi jättää Anna-Liisaa."
"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi… kyllä hän on hyväluontoinen, mutta…"
Silloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.