Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä — olen myöskin oleva parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."
Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.
Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden. Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.
Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."
Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa, ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa otettu pois.
Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet kyydintekoon.
Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.
"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.
"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen kohdalla."
Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään, myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa vuoroansa.