Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun hevoistasi."
Kuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.
Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän, niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.
"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies, "hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se hädintuskin meni kiinni."
Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä harppauksella — lämmitelläkseen, sanoi hän.
Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata Antille.
"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen sivuitsensa ovessa.
"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä sammuttamassa kynttilää."
"Vai niin, menikö hän?"
"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?"