"Kyllä, se on totta."
Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata ruvettava.
"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."
"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä olet tehnyt?"
"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan ollut herännyt.
"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan, ja hänen polvensa horjuivat.
Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi… minä olen… loukannut käteni aisaan… hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua, puri minua vähän… mene nyt makaamaan… älä ole vihoissasi minulle… ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan… hoidit minua kipeänä ollessani… kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein sen herran — jonkun luokse kaupunkini."
Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin levolle ja nukkui raskaasti.
Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten eteen.
"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan vierashuoneen ovea.