"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.
"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki minun matkarahani."
"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin ylioppilaalla, ja tässä on rahat."
"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron. "Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua vastaan, anna minulle anteeksi!"
"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasi
Anna-Liisa tyynesti hymyillen.
"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi."
"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut rehellinen palkinnon tähden."
Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään. Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti hän tuolin valkean eteen ja sanoi:
"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette vilustunut ja väsynyt."
Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.