Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän purskahti katkeraan itkuun.
"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos, kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"
"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa, niin että te olitte kuin tuttava."
"Niin, kultaseni."
"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."
Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte: "kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille viattomille lapsille."
Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."
Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä. Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli ottanut talteen.
"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin lämmintä maitoa ja vähän korppua."
Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa. "Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."