Niini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin mansikka.
"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin, kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"
"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta", muistutti vieras.
"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi… sen vuoksi onkin voitu kerätä vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan." Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa perästä tuota hyvää kahvia.
Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista, hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.
"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."
"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle?
Ei, paljo enemmän — vävyn on hän saanut."
"Vävyn!" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.
"Siihen olen varma."
"Niini raukka!" sanoi Tiina sääliväisesti.