Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.
"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut…"
"Mitä olit ajatellut?" kysyi Niini äkkiä.
Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."
Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat, niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.
"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän epäileväisesti.
"Etkö sinä tahtonut?" kysyi Sakari innokkaasti.
"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?"
"Hänellä on niin komea talo."
"Talo on minulla itsellänikin", sanoi Niini ylpeästi.