"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?" kysyi emäntä.
"Kyllä olen kuullut", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.
"Hän on tosin nuori vielä", jatkoi emäntä, "mutta ei se haittaa.
"Ei, ei."
Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin juttelivat nuoret tuvassa.
Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he kuuluisivat toisillensa.
Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle. Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä. Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti. Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä vihastui siitä hirveän kovasti.
"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea mitä hän voi saada meidän metsästämme!"
"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."
"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."