"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti", sanoi äiti.
"Niin ja pitää sen", sanoi tytär, "minun sormeeni ei se tule enää."
"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa lompakossaan."
"Minulla on kylliksi molemmille."
"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä", varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."
"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen minä sen sanonut."
* * * * *
Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta. Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin tuo vihattu sulhanen saapui.
Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.
"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri puhumaan pappilaan menosta…"