"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.
Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran. Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.
"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari?
Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."
Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät. Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.
"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään… huomenna on minun hääni.
"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren. "Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."
"Ja nyt on liian myöhäistä", valitti Niini.
"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä."
"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä."
"Ja etkö sinä ole heille sanonut…?"