"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin kärkkii."
"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois."
"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin."
Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin menivät he pois.
Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan. Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää? Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä, piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista, jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle. Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he tulevat turhaan — mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin! Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä — kauhea häpiä!
Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan. Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista kertomusta — morsian on poissa!
Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa häpiästä ja surusta.
Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa, luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.
"Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä, hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.
Niini Tenhiälä."