"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida äidin."
"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta tavoilta kuin vanhan."
"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en teidän."
"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene ainoa lainoppinut maailmassa."
Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin. Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä ja rauhassa äidin kanssa.
Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.
Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa. Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut. Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.
Vihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.
Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.
Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää, sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."