"Joka sitä sanoo, valehtelee…"
"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?"
"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka sitä uskaltaa sanoa."
"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta tuhannesta markasta."
"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."
"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."
"Mutta harmi ja häpeä."
"No sitä ei voida rahoilla maksaa."
Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.
"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."