Maria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin täyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa "kiilata" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen nurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden muistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan ja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin… Niin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä rinteellä rouva Fosserin huvilan luona… Se oli yksinkertaisesti hänen nuoruutensa lemmitty… Nuoruuden rakastettu!… Niin kummallista! Eikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen… oli, tietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin silloinen nuoruus, jonka muistot nyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli kulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen. Maria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa oli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti antaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa syvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin esteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan peittämään käteen.
* * * * *
— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin maaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin kauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman erimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe naapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä sen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla elämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun: heidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.
Minkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen pohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa syttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan milloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla muuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan, vaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan. Isännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja patruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.
Mutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman jo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet itselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä tummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen välitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri siellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana auringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja viehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa. Silloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin, ollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli hänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei huomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin hän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään kummastelematta, että kohtasi Marian täällä:
— Onko tämä teidän lempipaikkanne?
Maria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo varhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta ennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että oli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä kohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman olisi arvannut hänen ajatuksensa.
— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon minä heti poistua. Tiedän kyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että meidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme kerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi neitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli sametin hieno.
— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin, — ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien olevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että tämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja pikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten yksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet hän, joka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.
Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.