— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista… niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta… nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän käytöksensä.
Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan iloa ja mielihyvää.
— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä… lempipaikassani, jossa minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne. Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla. Minulla on tapana tulla tänne aina tähän aikaan… Enkä huolinut etäämpää tarkastella… Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut vapaa kuin minä olen tullut tänne.
Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti, kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä, joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen sanoi:
— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös, ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat teot tulla lasten päälle?
Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä, joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla" jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän, mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen ikuisten vihollisten lapset.
Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.
Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi täytynyt puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen sisimmässään vaikenemaan.
Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan. Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli hän tullut — vapauttaja.
Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?