— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään, — jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun täytyy ajatella, niin oudolta kuin elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla saavutetaan melkein kaikki — paina mieleesi se — kaikki! Ja jos sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. — Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.
— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja soinnuton.
— Kas niin… se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö, jolle minä toivon kaikkea hyvää. Hän kumartui ja suuteli Marian hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta kertaa olivat koskettaneet.
Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot, joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.
— Älkää menkö… älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. — Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella häntä. Sitte lähden mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen en voi… Sanoitte äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa. Jos hänen tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu vain… oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä häneltä mitään… en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata häntä… yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte…. te, joka näytätte niin hyvältä… miten voisitte kieltää minulta tämän? — Hän oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.
Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös polvistunutta neitoa.
— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät. — Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari, tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.
Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton loiste.
— Ei voidakaan tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi voidaan menetellä noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka voitte ja tahdotte… Erik Bohrman on tuleva omakseni… hän on tuleva niin totta kuin laupias jumala on taivaissa… Minä uhraan viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.
Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte hän lähti sanomatta sanaakaan.