— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista…. Ei huolita koko maailmasta… kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa…
Aviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle. Varsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän sitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:
— Ee — ei!… Konttorissa oli tänään niin kova työ… Siellä oli yhtiökokous… olen hyvin väsyksissä…
Maria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen otsaansa puhui hellästi kuin lapselle:
— Vai niin… vai olen minä väsynyt… minä olen tehnyt kovasti työtä… minä raukka… Mutta nyt tahdon minä levätä koko iltapäivän enkä tehdä mitään… Maria järjestäköön kaikki minulle… hankkikoon kesähuvilat ja muut… minä en jaksa matkustaa.
Karl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan vyötäisistä ja suuteli hellästi.
— Kiitos — pikku Maria — kiitos… on hauskaa levätä kotona ja tiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä. Sitäpaitsi… sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää… sinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain sunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina…
* * * * *
Tuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa pikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa "vastanaineilie", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.
— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon… Lindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se oli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen vanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa. Kauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa. He olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa vasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen katseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä kauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme. Hänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden kotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa oli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon kohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli siellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi hänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon ja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta rakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että se oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton, ohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä elämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?… Juuri kuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa kohtaloa vastaan silloin oli hän tullut, vapauttaja. Ja Maria oli rakastanut häntä… Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan, että hän oli myynyt itsensä kultaan. Mutta se ei ollut totta! Hän oli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes neljä vuotta kulunut, mutta jos hän — hänen miehensä — olisi vain ollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan, olisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin. Mutta Kaarlo oli muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät kaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut muuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt varmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään vihata — vihata koko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa ja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita ajatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan oli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.