— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —
Rouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu täydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.
— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän
Kaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen.
Eikö niin, mamma?
— Ei, ei tietystikään. Lellitellä… mitä vielä… vaimon velvollisuus on tehdä kaikkensa miehensä eteen… Jumala tietää, että niin minäkin aina tein… Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan huolehtia Kaarlosta… Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut… Kaikki! … Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee, ei hän sittekään voisi korvata kaikkea.
— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.
Rouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.
— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin miehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen kuorman… Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi asianlaita toinen kuin Marian… Hänhän oli köyhä.
— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär Agnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen, miten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.
— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker juhlallisesti.
— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti… luonnollisesti… miehissä ei ole mitään vikoja… he… ei ollenkaan… Omia vikoja… ei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin Kaarlon.