— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja…
Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään ilmenevää ikävää:
— Lähdettekö pois täältä!
Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua silmiin.
— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa kaukaiselta metsänrannalta.
— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin rukous.
— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.
Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja vasta laivasillalla Maria virkkoi:
— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli lähtöajoista ja kaikista.
— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.