Maria oli tullut varsin totiseksi.
— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta minä en ole voinut vaikuttaa häneen niin, että… että minua voitaisiin verrata kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla siron esineen. Hän on mennyt omia teitään…
— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole sitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette vaikutuksille alttiina.
He kävelivät hiljaa edelleen.
5.
Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli, ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä, mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat muut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan, etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona, rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja tyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket. Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen. Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria rakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin mitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli, se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että kaikki oli ohi, ikuisesti ohi!
Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos, jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.
Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista tunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin ne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.
Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa. Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin, sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja myrskyt tulevat.
— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi iloa loistavilla silmillä miestään.