Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.
— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi se, en missään.
— Mutta jos minä sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä kiihtyneellä äänellä.
— En mitään. Sinä saat tehdä kuten tahdot.
Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä olo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein nauraa. Puuttuisi, että hänkin nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun. Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista kuvitellakaan… Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä kaikki… Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut osakseen; nyt käsitti hän syyn.
Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä ajatuksilleen.
* * * * *
Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille lähettämässään kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen, tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento arka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan ja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella ihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään ja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa, mutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos meni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin sai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas pieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin ottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi, Maria kulta, olkaa kiltti!" Se oli niin luonnottoman surullista, että Mariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!
Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen, melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja hiipi hiljaa pois.
Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.