— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa. — Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle, jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta — mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?
— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.
— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?
— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.
— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.
— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa, tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän sanoa.
6.
Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta — oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä? Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän uudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä siitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut suoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin hänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta kuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:
— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu kohta. Saanhan tulla mukana metsään?
Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.