— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.
— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.
— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä ankaruudella.
— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin ikävä metsään.
— Tiesitkö minun olevan täällä?
— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut mitään, ennenkuin näin Marian täällä.
Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren, sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.
— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.
— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman luo.
Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla täällä oloonsa viehättynyt?