Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja tunteettomalla äänellä:
— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.
— Ei!… En tiedä… En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.
Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.
— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot, ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?
— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin polvelle. — Ja… niin, en minä osaa sitä selittää.
— Ja… mitä? — huudahti Maria.
— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!
Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.
— Kuka on tohtori Vesterdahl?