— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.
Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:
— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.
Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella, lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui. Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.
— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.
Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa tilaisuutta… hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään… Eihän se ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa, se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri veressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki tarkoin haavan.
— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan parantaa kipeää… Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa puheli:
— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku kuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.
Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik Bohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja luullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan hän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä? Se oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat etsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta ahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava. Tuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa miestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän liekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko viime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin hyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään, oli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, haaveilussa, oli hän viettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan oman kodin voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta oli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset siitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä itseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista haaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten sieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän, miksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän kuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli ammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.
Tämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.