Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut, noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä olisi saattanut seurata heitä.
Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.
— Mitä sinä itket? — kysyi hän hellästi.
— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa, että vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla itkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut niin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari Bohrman on.
Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin ilmestyi kuumeentapainen kiilto.
— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?
— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että
Bohrmankin on samanlainen?
— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En koskaan olisi uskonut hänen olevan noin…
Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.
— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.