Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.
— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu. Se on jo jotakin.
Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin tietää asiasta paljon enemmän.
— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja muista. Viattomaksi ystävyydeksi ei hän heidän suhdettaan nimitä, vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään muuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän usein tapahtuu.
— Onko se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.
— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan… Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta, ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki ja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.
Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli sellainen, sitä eivät he toki olisi uskoneet.
— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.
— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.
— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.