Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet. Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka Maria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän paloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen elin tapojensa perillä… niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä vaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.
Mutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi menettänyt Marian rakkauden.
— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen, tuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.
Hän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä, että oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut ja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä selvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä huolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava anteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian, on Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi siitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada takaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo Kaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä jälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä hänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti voittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene vihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta: kohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat astelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän suoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla lähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei ollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat — siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama lapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja levollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!
Hän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet vasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi mieheensä, oli kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin tulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia, hänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?
Mutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä huomannutkaan.
— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.
— Sinäkö täällä, Kaarlo?
Ja kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.
Istuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla vyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta ja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta ja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa? Mutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava varmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja pahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille perättömille juoruille.