— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen hiljaisella äänellä.
Oi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: en koskaan! Mutta se oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli tänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää vaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä ottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja — voisiko hän olla mustasukkainen, joka… Maria muisti sen vaalean hiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli vaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen mielessään läikkyi.
— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi nähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin puhekin oli.
— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain koetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi avoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi levollisesti:
— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?
— Lähden jo parin tunnin kuluttua.
— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.
He istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet ventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.
Kaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa. Mutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä Vilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis vain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä elämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi puhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle kaikki, mutta se oli mahdotonta. Tuokion kuluttua Maria laski pois käsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:
— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?