Kaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.
— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta noinko sinä aiotkin minua kohdella?
Maria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:
— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!
Kaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin mahdollista.
— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri nyt en voi muuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta niin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat… sanovat sinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen olleet kihloissakin, ja ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä tulee päättymääni.
— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman pienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman yksityisen henkilön elämään.
— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää koskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni, turvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan, että sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen; sinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.
Maria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja liikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.
— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.