— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua valmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.
Maria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.
Heidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen katseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin kummastelevalla äänellä:
— Oliko se todellakin Marian mies?
— Oli! Mitä kummaa siinä?
— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä on. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko asiaa.
— No mitä et sinä siitä ymmärrä?
Anny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä silmissään oli kyyneleet.
Oi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja kuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on kaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria… hänen äänensä hiljeni ja kävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni olento.
— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt häntä keskeyttää.