— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin, mutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin kehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.
Hänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa miltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka sattuivat paikalleen kuin naulaan.
Tyttönen katuikin jo sanojaan,
— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut, mitä sanoin.
Maria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.
Kun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr sukkelasti.
— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä, enhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua iloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka haavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan kauvas etäisyyteen.
— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.
— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna metsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla kepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran mene vanhalle lempipaikallemme rantaan?
Maria laski pois työnsä ja nousi.