— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein olitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?
— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.
Maria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi kerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella asioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat elottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.
— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä kuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik Bohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.
Maria katsoi häntä silmiin.
— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi hän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä kaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia koskee.
Erik Bohrman kumartui häntä vastaan, hänen vaaleanruskeissa silmissään oli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:
— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen… Olenko ehkä ollut niin onneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille… sitä en ole tahallani tehnyt.
Kyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille molemmat kätensä.
— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on puhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä milloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta katui hän niitä.