Maria nauroi.
Ellen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten luo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän seuraansa.
— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet tehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat mainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.
— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.
Maria nauroi helakasti.
— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä sydäntä että luonnetta.
— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan liiton.
Ilta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä paikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja sitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset hengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän mielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.
— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat puhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa henkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman heidän palatessaan kotiin.
Verannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään illallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä ikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa, mutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi: